Julmia tarinoita salibandyn maailmasta:
Reikäpallo, maila ja maali - rakastan tätä lajia!
- 07.12.2001
Sitä kun on pelannut sählyä ja salibandyä kohta 12 vuotta, alkaa väkisinkin miettimään miksi tätä tekee? Tässä ajassa on ehtinyt lyödä hanskat naulaan jo useaan kertaan ja kironnut lajin maan syvimpään onkaloon.
Jostain kumman syystä ei hallilta kuitenkaan ole pystynyt poissa pysymään paria viikkoa pitempään. Onnistumisesta, menestyksestä ja jo pelkästä tekemisestä ammentaa niin paljon positiivista energiaa, ettei mikään muu asia maan päällä ole vielä sellaista tunnetta minussa aikaan saanut.
Reikäpallo, maila ja maali - rakastan tätä lajia!
Sitä luulee saavuttaneensa vaikka mitä. On suomenmestaruus sekä muita sm-
killuttimia, on useita kansainvälisten turnausten voittoja ynnä muita
kotimaisia turnausmitaleja niin pelaajana kuin valmentajana. Rautaa on niin
paljon ettei kantaa jaksa. Vasta nyt alan ymmärtämään, ettei menestystä
mitata kilogrammoina vaan tunteina. Suurimman riemun ja synkimmän pettymyksen
käsittelyä, eikä vain yksin vaan yhdessä mukavien joukkuetovereiden kanssa...
tämä on joukkuelaji.
On se niin pirun hienoa pelata korkealla sarjatasolla ja toimia liigajoukkueiden kanssa. Mukava moikata tuttuja salibandyn suurmiehiä halleilla ja kuvitella itsekin olevansa jotakin suurempaa kuin viereisellä kentällä sählyä pelaavat 5.divari vääntäjät. Totuus on se, että viimeisten parin vuoden aikana näillä 5.divarin vääntäjillä on homma ollut varmasti paljon hauskempaa kuin minulla. Harrastuksen muuttuminen lähes työksi on ollut lähellä viedä salibandyltä sen kipinän, sen mitä siltä haluan - energian, ystävät, riemun ja pettymykset.
Vieraillessani viime kesänä Greasersin treeneissä ja treenipeleissä varmistuin siitä, että tuo kipinä on yhä olemasssa. Pelaaminen oli totista, muttei turhan vakavaa. Nyt kadonnutta kipinää etsien yritän täyttää paikkani Horman Hiiden miesten 2.joukkueen riveissä. Ystävät - pidetään hauskaa!
Terveisin Jykä
